Jonne Aaron toteutti lapsuuden unelmansa. Hän on kiitollinen kaikesta kokemastaan - On parempi katsoa eteenpäin kuin muistella menneitä. Eiliseen ei pidä jäädä kiinni. (MIKA KANERVA)

PIENI PUUHASTELIJA Jonne kesämökin puuhissa. Ikää on jo reilu vuosi´! (JONNE AARONIN KOTIALBUMI)

VELJEKSET VUONNA 2004 Jonnen isoveli Tommi Liimatainen on toiminut Negativen managerina bändin alkuajoista saakka. - Tommi on ollut mulle aina sellainen isähahmo, Jonne kertoo. (MIKA KANERVA)

Jonne kotikentällään Tampereen Tullikamarilla viime vuonna. Negativen uskollisimmat fanit ovat jopa yöpyneet keikkapaikkojen ovilla odottaessaan pääsyä eturiviin. (RAMI MARJAMÄKI)

Negativen laulusolisti Jonne Aaron ei vaihtaisi elämänsä rankoistakaan käänteistä yhtään pois. Musiikki on ollut hänelle lohduttaja, voimavara ja pakotie aina, kun maailma on koulinut kovalla kädellä.

Ensimmäinen sähkökitara tuli osina Yhdysvalloista.

Varhaisimmat Jonnen rock-muistot liittyvät yllättäen kellarin siivoukseen.

- Siivosin viisivuotiaana isän kanssa kellarihäkkiä ja sieltä löytyi Hurriga-

nesin Roadrunnerin kansi. Se hetki on palanut mun verkkokalvoille. Siinä oli sellaista ameriikanmeininkiä ja luulin pitkään, että kyseessä oli ulkomainen bändi.

- Harmi, että meidän levysoittimesta oli lähes koko ajan neula rikki, joten sitä ei tullut paljon kuunneltua, Jonne muistelee.

Isä osti Jonnelle ensimmäisen oikean akustisen kitaran, kun rokkikukko oli 12-vuotias. Muutaman vuoden ikäisenä Jonne oli saanut lelukitaran, jonka hän oli suuren maailman tyyliin hakannut puolessa tunnissa tohjoksi.

Esiintyminen koulun juhlissa oli hirvittävää - mutta silti niin kutkuttavaa.

Kuten pikkujätkät useimmiten, myös Jonne harrasti urheilua, mutta jääkiekko ja muut höntsäilyt jäivät yläasteella. Jo ennen tätä ala-asteen opettaja teki tietämättään loistavaa pohjatyötä.

- Ala-asteen opettaja on oikeasti vaikuttanut paljon muhun. Se oli tosi kova The Beatles -fani ja laittoi mut esiintymään joulujuhliin.

- En olisi sitten millään halunnut mennä soittamaan koko koulun eteen. Muistan, miten mua hävetti olla siellä lavalla ja se oli ihan kauheaa. Oli hirvittävää olla kaiken keskipisteenä, mutta yllättävästi aina esiintymisen jälkeen oli hyvä fiilis.

Musiikista tuli totaalinen elämäntapa.

- Yksi käännekohta oli meno yläasteelle ja se, että mä tapasin Slammerin eli meidän rumpalin. Kieltämättä musahomma meni välillä liiankin totiseksi, mutta musa piti mut poissa pahimmasta pahanteosta teininä, Jonne kertoo.

1993 Jonne oli mukana kaupungin järjestämällä kesäleirillä Haukkajoella, jossa leiriohjaajan kitaran soitto sai nuoren miehen haltioihinsa.

- Mulla meni koko leiri ihan ohi, kun vaan ruinasin sitä opettamaan mulle lisää sointuja, Jonne naurahtaa.

Jonne syytteli pitkään itseään joutumisestaan perhetukikeskukseen.

Meno kodissa kärjistyi ennen vuosituhannen loppua pisteeseen, jossa Jonne joutui sosiaaliviranomaisten hoteisiin ja sitä kautta asumaan Raholan perhetukikeskukseen.

- Lastenkodiksihan sitä sanottiin aikoinaan, mutta ihmisillä on niin negatiivinen mielikuva siitä sanasta, että se muutettiin jossain vaiheessa. Sanon vaan, että jos jollain on jotain ennakkoluuloja niitä paikkoja kohtaan, kannattaisi ottaa selvää ja tutustua asiaan. Mä sain sieltä hyvät eväät elämään.

"Voi, kun edes näkisi Saksaan menevän lentokoneen!"

Samoihin Raholan aikoihin Jonne oli perustanut bändin nimeltä Negative.

- En mä silloin kuvitellut, että tämä juttu menee tälviisiin. Tai noh, kuvittelin tietenkin, Jonne naurahtaa.

- Tosin kuvittelin kaiken erilaiseksi ja olin kieltämättä aika naiivi kuvitelmissani. Muistan, miten me istuttiin Jannen (Heimonen eli Jay Slammer) kanssa kirjaston portailla ja haaveiltiin siitä, että näkis edes lentokoneen, joka menee Saksaan. Noh, sittemmin ollaan saatu vähän enemmänkin.

Yksi käännekohta oli, kun Jonnen veli Tommi Liimatainen ryhtyi bändin manageriksi vuonna 2000.

Jonne korostaa sitä, että ei ole koskaan kuitenkaan haaveillut menestyksen tuomista ulkomusiikillisista asioista niin paljon kuin itse musiikista.

- Mulla ei ole koskaan ollut sitä, että pitää soittaa rokkia, että saa naisia. Siinä sivussa on toki tullut vähän bonusta, Jonne virnistää.

Omaan asuntoon muutto oli opettelua.

Jonne muutti Raholasta omaan asuntoon vuonna 2001, ollessaan 18-vuotias. Asunto oli kokonaiset 30 ja puoli neliötä. Tupaantuliaisissa paikalle ahtautui yli 60 henkeä, joten sisällä ja tupakilla käytiin vuoroissa.

- Se kämppä oli Tammelan puistokadulla ja samalla reissulla ollaan edelleen, Jonne viittaa nykyisen asuntonsa sijaintiin samoilla kulmilla.

- Oli helvetin pelottavaa joutua hoitamaan kaikki asiat itse. Siinä oli opeteltavaa. Ja taitaa olla vieläkin, Jonne tunnustaa.

Vuosi muutosta eteenpäin ravintola Doriksen hämyssä tapahtui kohtalokas kohtaaminen.

- Silloin mä tapasin nykyisen elämänkumppanini. Se oli rakkautta ensi silmäyksellä ja vahvaa sellaista. Mutta olkoon se oma tarinansa, Jonne herkistyy.

- Olen vähän sitä mieltä, että kellä onni on, sen kätkeköön. Niin isoäiti on opettanut.

Lisää aiheesta viikonvaihteen Iltalehdessä